Vainoharha, osa 2

Lue osa 1 tästä linkistä

Nelli nappasi maasta pienen rievun, joka oli pudonnut kiirehtivän vanhuksen takin taskusta.
          ”Se on sen nenäliina! Siinä on sen räkää!” Julius huusi.
          ”Niin on! Meidän vaarilla on tuollainen samanlainen rätti!” Joona lisäsi.
          Nelli piteli rievusta kiinni kahdella sormella yhdestä kulmasta.
          ”Eihän tällaiseen niistetä!” hän väitti vastaan.
          Naapurin pojat kuitenkin selostivat, että iäkkäät ihmiset käyttivät vielä kankaisia nenäliinoja. Nelli nyrpisti nenäänsä, mutta ei silti päästänyt irti rievusta.
          ”Ehkä se haluaa tämän takaisin?”
          ”Jätä se pihalle, kyllä se Hämäläisen äijä sitä tulee etsimään, jos se sitä kaipaa”, Joona neuvoi.
          Joona oli jo 11 vuotta. Nellin luokkakaveri, 8-vuotias Julius, oli eri mieltä.
          ”Heitä se vaan roskiin! Hei haloo, siinä on räkää!”

Pojat kertoivat kauhutarinoita Hämäläisestä, joka asui heidän kanssaan samassa kerrostalossa. Hämäläisen ukosta oli parempi pysyä kaukana, koska sillä oli ruuvit löysällä. Niin Joonan ja Juliuksen isä oli kertonut. Nelli päätti kuitenkin viedä nenäliinan papparaiselle, poikien vastusteluista huolimatta.
          Hän katsoi aulan sukunimiluettelosta, että Hämäläinen asui kolmannessa kerroksessa. Sitten hän lähti hissillä ylös. Rätissä ei näkynyt räkää, mutta Nelli piteli varoen siitä kiinni. Hänen mumminsa oli ollut aivan poissa tolaltaan, kun joulun aikoihin hänen kangaskassinsa oli hukassa pari päivää. Ehkä Hämäläinen olisi yhtä kauhuissaan, jos ei löytäisi nenäliinaansa. Rätti näytti niin vanhalta, että se oli ehkä ollut hänellä ihan pikkupojasta asti.

Nelli soitti ovikelloa. Oven takana kuului kolahdus, mutta ovea ei avattu. Nelli rimpautti kelloa reippaasti uudestaan. Hetken hiljaisuuden jälkeen aivan oven takana kuului rapinaa ja kolinaa. Sitten ovi avautui muutaman sentin. Turvaketju oli edelleen kiinni.
          ”Mitä asiaa?” kuului äreä ääni.
          ”Sinun nenäliina putosi” Nelli sanoi iloisesti ja ojensi liinan oven välistä.
          Kiusallinen tilanne. Nellin käsi oven välissä ojentamassa rättiä eikä minkäänlaista vastausta. Nelli ehti jo ajatella, että rätti ei ollutkaan pudonnut papparaiselta. Sitten ukko riuhtaisi rievun hänen kädestään.
          ”Kiitos”, vanhus sanoi tylysti.
          Nelli veti kätensä oven välistä ja samantien ovi paukahti kiinni.

Illemmalla ruokapöydän ääressä Nelli kertoi vanhemmilleen omituisesta kohtaamisesta naapuritalon vanhan papan kanssa.
          ”Tarkoitatko sä sitä Hämäläisen huru-ukkoa?” isä kysyi.
          ”Huru-ukko!” Nellin 4-vuotias pikkuveli Lennu nauroi.
          ”Joo, sen sukunimi oli Hämäläinen”, Nelli myötäili.
          ”Parempi pysyä siitä hörhöstä kaukana”, isä käskytti. ”Se on sekaisin kuin seinäkello!”
          ”En minä sitä pelkää!” Nelli uhosi.
          ”Ei sinun tarvitsekaan, mutta se on vähän höppänä mies...”, äiti yritti selittää lempeästi.
          ”Kyllä on parempi pelätä kuin katua!” isä totesi.

______________________________


Kauko säntäili ympäri asuntoaan levottomana. Hän oli uittanut nenäliinaansa kuumassa vedessä liedellä. Laittaessaan liinaa kuivumaan Kauko huomasi sen vähän kutistuneen. Se ei haitannut. Parempi niin. Nyt ainakin nestuukia voisi vielä käyttää.
          Kauko kävi tasaisin väliajoin katsomassa ovisilmästä varmistaakseen, ettei kiharatukkainen pikkutyttö ollut tullut takaisin oven taakse. Ikkunoista hän ei viitsinyt vilkuilla. Se olisi kiinnittänyt liikaa huomiota, jos joku olisi ollut pihalla pällistelemässä. Ennen nukkumaanmenoa Kauko tarkisti monta kertaa, ettei hänen yksiössään ollut mitään ylimääräistä tai erilaista.
          Kello lähestyi jo puolta yötä, kun Kauko rauhottui ja meni maaten. Yläkerrasta kuului taas askelia. Puheen sorinaa. Joku päästi vettä. Taas kuului askelia. Puhetta. Hitaita askelia, nopeita askelia. Kauko ei voinut nukahtaa. Hänen piti pysyä valppaana.

Seuraavana päivänä Kaukon oli pakko käydä kaupassa. Ruokavarannot alkoivat olla vähissä. Hän lähti vasta illan suussa, koska ihmisiä oli silloin vähemmän liikenteessä. Hän ei kuitenkaan koskaan lähtenyt tiettynä kellonaikana kauppaan eikä käynyt kaupassa vain tiettyinä viikonpäivinä. Hän teki kaikesta epäsäännöllistä. Kukaan ei voinut seurata tai vakoilla häntä, koska selvää rytmiä ei ollut. Joskus hänen oli siis pakko käydä kaupassa sellaiseenkin aikaan, kun väkeä oli paljon liikkeellä. Ihan vain pitääkseen epäsäännöllisyydestään kiinni.
          Kauko myös kulki erilaisia reittejä, kun hän kävi asioilla. Välillä hän saattoi kävellä kuusikin kilometriä ylimääräistä. Kauko oli tarkoin laskelmoinut, ettei hänen epäsäännöllisyytensä myöskään tehnyt tietynlaista kaavaa. Hän kirjasi ylös mihin aikaan hän oli lähtenyt kauppaan, minkä reitin oli kulkenut ja milloin oli tullut takaisin kotiin. Samanlaisia muistiinpanoja hän teki myös roskien viemisestä ja muista pakollisista asianhoidoista, jolloin hänen täytyi lähteä pois kodistaan.

Kävellessään takaisin kotiin Kauko ohitti iäkkään pariskunnan. Hän oli nähnyt vanhukset moneen kertaan. Pariskunta tervehti Kaukoa. He siis tunnistivat hänet. Miksi he paljastivat itsensä? Kauko ei saanut sanaa suustaan ja kiihdytti vauhtiaan. Joka kuudennella askeleella hän vilkaisi taakseen. Pariskunta ei lähtenyt hänen peräänsä. He eivät tainneet edes vilkaista taakseen.
          Kauko oli jo kotipihalla, kun hänen kerrostalonsa alaovesta tuli ulos se kiharatukkainen ja pisamanaamainen tyttö. Kauko kavahti. Lapsella ei ollut puhelinta kädessään, vaan jokin paperilappu. Kauko hidasti kävelytahtiaan, ja toivoi, että likka lähtisi nopeasti pois, niin että hän pääsisi livahtamaan sisälle. Mutta ei. Tyttö huomasi Kaukon ja lähti kävelemään häntä kohti.
          ”Moi!” tyttö sanoi pirteästi.
          Kaukon silmät laajenivat ja hengitys tihentyi. Pakokauhu puristi Kaukon rintaa niin, että hänen kaikki raajansa tuntuivat menevän tunnottomaksi.
          ”Mä kävin sunkin oven takana”, tyttö alkoi pulista.
          Kauko siirsi katseensa kohti ovea, ja otti hitaasti askeleen kohti kerrostaloa. Tyttö lähti kävelemään hänen rinnallaan.
          ”Me kerätään rahaa luokkaretkeen ja meillä olisi tällaisia keksejä ja karkkeja myynnissä. Haluaisitko sä ostaa niitä?” tyttö ojensi Kaukolle paperilappusta.
          Kauko jatkoi kävelyä, mutta tyttö tuli hänen vierellään ovelle asti, silmät tapittaen Kaukoa.
          ”En”, Kauko vastasi katsomatta tyttöä.
          ”Okei... Ei se mitään”, tyttö sanoi kiltisti.
          Kauko avasi oven ja päätään kääntämättä hän meni sisälle. Ikkunallisen ulko-oven läpi kuului, kuinka likka huusi iloisesti: ”Moikka!”

______________________________


Nelli ei ollut saanut mielestään naapuritalon ukkoa. Hän ei ollut nähnyt papparaista missään, vaikka hän oli päivittäin ollut ulkona pelaamassa Pokemon Go:ta. Jostain syystä hän olisi halunnut tietää vanhuksesta enemmän.
          Yhtenä päivänä Nellin kävellessä koulusta kotiin, hän sai idean, miten voisi piristää vanhaa ukkoa. Nelli riensi hakemaan kotoa omasta huoneestaan konvehtirasian, jonka hän oli saanut joululahjaksi. Hän tiesi, että siellä oli korkeintaan yksi suklaa, josta hän olisi pitänyt, joten hän ei ollut avannut pakkausta lainkaan.

Konvehtirasia kädessään Nelli meni Hämäläisen oven taakse soittamaan ovikelloa. Taaskaan ovi ei auennut, eikä kuulunut edes kolinaa. Nelli soitti ovikelloa pari kertaa uudestaan. Ehkä ukkeli ei ollut kotona. Tai ehkä hän ei halunnut tulla avaamaan. Nelli raotti postiluukkua ja huhuili:
          ”Huhuuu! Minä täällä vain!”
          Samassa Nelli tajusi, ettei vanhus tiennyt edes hänen nimeään.
          ”Siis, minä, Nelli. Se tyttö, joka toi silloin sen sinun nenäliinasi. Me nähtiin viime viikolla, minä myin niitä keksejä ja karkkeja!” Nelli huuteli postiluukusta.
          Hetken hiljaisuuden jälkeen oven takaa kuului matala ääni: ”Mitä asiaa?”
          Nelli oli ymmällään, miksei vanhus avannut ovea lainkaan.
          ”Voisitko avata oven? Minulla olisi sinulle lahja!”
          Kuului pientä kolinaa ja ovi avautui vähän. Turvaketju oli taas kiinni.
          ”Miksi?” mies köhäisi.
          ”Huvin vuoksi! Ole hyvä”, Nelli ojensi rasian oven raosta.
          ”Kiitos...”, Hämäläisen ukko vastasi vaikeana.
          Nelli oli juuri sanomassa heipat, mutta ukko jatkoi:
          ”Otatko kahvia?”
          ”En... En mä juo kahvia...”, Nelli takelteli.
          ”Ai.”
          ”Onko sinulla mehua?”
          Ovi pamahti kiinni, kuului rapinaa ja sitten ukkeli avasi oven uudestaan. Miehen harvat hiukset olivat melko pitkät ja harmaa parta oli takkuinen. Silmänympärystät olivat tummat ja vähän pelottavat.

Hämäläisen asunnossa ei ollut televisiota, eikä radiota. Iso vanha seinäkello tikitti. Jokainen ikkuna oli piilossa verhojen takana. Nelli istui vaiti pienen ruokapöydän ääressä, kun Hämäläinen avasi hänen eteensä konvehtirasian. Hämäläinen otti pienestä jääkaapistaan pullon, josta hän kaatoi tilkan tummanpunaista nestettä kahteen lasiin. Sitten hän laski molempiin vettä.
          ”Onko tämä mehua?” Nelli kysyi, kun ukko laittoi lasin hänen eteensä.
          ”On.”
          ”Ai. Meillä on mehua aina sellaisissa kaupan purkeissa.”
          ”Olen itse tehnyt tiivisteen.”
          ”Osaatko tehdä mehua?” Nelli innostui.
          ”Kyllä.”
          ”Mikä muuten sinun nimesi on? Minä olen Nelli.”
          ”Kauko.”
          ”Ai niin kuin kaukosäädin?” Nelli naurahti.
          Kauko ei sanonut mitään. Aivan kuin vanhus olisi pelännyt häntä. Pientä tyttöä.
          ”Kuinka vanha sinä olet?” Nelli jatkoi.
          ”Kuusikymmentäseitsemän.”
          ”Ai.”
          Nelli oli vähän hämmästynyt, koska vanhus näytti paljon vanhemmalta. Oli yllättävää, että Kauko oli jopa Nellin isoisää nuorempi.
          ”Minkäs ikäinen sinä olet?” Kauko kysyi.
          ”Kahdeksan! Olen toisella luokalla”, Nelli rupesi selostamaan koulunkäynnistään ja nappasi suuhunsa konvehdin, jonka tiesi varmasti hyvänmakuiseksi.
          Syntyi uudestaan kiusallinen hiljaisuus. Nellin kännykkä alkoi soida. Kauko hätkähti.
          ”Se on äiti”, Nelli kertoi ja vastasi.
          Puhelun ajan Kauko katsoi Nelliä hurja ilme kasvoillaan.

Äiti ihmetteli, missä olen”, Nelli kertoi Kaukolle puhelun päätyttyä.
          Kauko ei sanonut mitään.
          ”Minä vähän valehtelin, että olisin ulkona pelaamassa.”
          ”Miksi?”
          ”En tiedä. Ehkä äiti ei ilahtuisi, jos sanoisin olevani täällä”, Nelli kohautti olkiaan ja laski puhelimen pöydälle.
          ”Laita se pois.”
          ”Miksi?”
          ”En tahdo nähdä sitä.”
          Nelli oli ymmällään.
          ”Pelkäätkö sinä sitä?”
          ”En. Sammuta se.”
          ”Okei...”
          Nelli ei tiennyt, mitä olisi sanonut tai minkä selityksen varjolla hän olisi päässyt lähtemään heti kotiin.
          ”Ota sinäkin suklaata”, Nelli tarjosi.
          ”En taida.”
          ”Ota nyt! Meidän äiti tykkää ainakin noista, ja mummi syö aina nuo ensimmäiseksi”, Nelli osoitteli.
          ”Onko ne myrkytetty?”
          ”Mitä?” Nelli nauroi.
          ”Niin.”
          ”Älä ole pölhö! Ei tietenkään ole!”
          ”Syö sinä vain.”
          ”En minä tykkää kaikista. Mutta sinä voit osoittaa, mikä minun pitää syödä. Ja minä syön sen. Sittenpähän näet, että ei niissä mitään myrkkyä ole!” Nelli kikatti.
          Kauko osoitti yhtä, ja Nelli söi.
          ”Oho, tämä maistuu toffeelle! Tämä onkin hyvä”, Nelli maiskutteli.
          Käsi täristen Kauko nappasi samannäköisen suklaan ja laittoi suuhunsa.
          ”Ja elossa ollaan!” Nelli tirskui. ”Hei, haluaisitko tulla minun kanssa huomenna kirjastoon?”
          ”Miksi?”
          ”Sinne on niin pitkä matka, etten voi yksin mennä. Tykkäätkö sinä lukea?”
          ”Kyllä kai.”
          ”Voitaisiinko mennä? Minä voin vaikka jättää tuon puhelimen kokonaan kotiin!”

______________________________


Seuraavana päivänä pisamanaamainen pikkulikka oli Kaukon oven takana. Kauko oli väsynyt ja ärtynyt, sillä hän ei ollut saanut unta. Hän oli vain torkahdellut hetkittäin. Hänellä ei ollut ollut miesmuistiin mitään tällaista tapaamista. Kotikin tuntui paljon turvattomammalta, koska hän oli jonkin mielenhäiriön takia päästänyt sinne ulkopuolisen. Hänen luonaan ei ollut käynyt kukaan sitten vuosikymmeniin.
          Tasan kello kolmelta ovikello soi. Kauko tarkisti ovisilmästä, ettei likan mukana ollut tullut ketään muuta. Tyttö odotti yksin rappukäytävässä. Kauko avasi kädet vapisten kaikki lukot turvaketjua myöten ja lähti haparoivin askelin tytön mukaan.

Tyttö pälätti melkein taukoamatta koko matkan kirjastolle.
          ”Miksi sinä katselet aina välillä taaksesi?” Nelli kysyi kuiskien.
          ”Ei kuulu sinulle”, Kauko vastasi tylysti.
          ”Pelkäätkö sinä?”
          Kauko ei vastannut, vaan katseli tupaten täynnä olevaa kirjahyllyä.
          ”Mitä sinä pelkäät?”
          Kauko käänsi katseensa hitasti tyttöön.
          ”Sitä sun tätä.”

Ulkona oli jo pimeää, kun he lähtivät takaisinpäin.
          ”Katsotko sinä, että seuraako meitä joku? Se näyttää vähän siltä.”
          ”Anna olla.”
          ”Enpäs anna.”
          Kauko ei ottanut likan sanoja kuuleviin korviinsa vaan käänteli päätään ja tarkkaili ympäristöään. Ihmisiä oli liikaa liikkeellä. Kaukon kävelytahti nopeentui niin, että pikkulikka hänen rinnallaan joutui välillä ottamaan juoksuaskelia. He harppoivat kahvilan ohitse, ja yhden pöydän ääressä istui tuttu naama. Se ämmä, joka oli jahdannut häntä. Toinen silmä lapulla peitettynä. Kauko vaihtoi nopeasti suuntaa, mutta Nelli pysyi hänen kintereillään.
          ”Miksi me täältä mennään? Tämähän kiertää.”
          ”Ei haittaa.”
          ”Kenet sinä näit? Ketä me vältellään?”
          Kauko ei vastannut. Hänen oli vaikea hengittää. Tuntui kuin hänen rintakehän päällä olisi ollut paino ja samaan aikaan joku olisi kuristanut häntä.
          ”Odota!” tyttö kipitti häntä kiinni. ”Ei meitä ainakaan kukaan seuraa!”
          Kauko hidasti hieman vauhtiaan.
          ”Mitä sinä pelkäät?” Nelli kysyi.
          ”Ole vaiti.”
          ”Kyllä sen saa sanoa, jos pelottaa!” tyttö sanoi päättäväisesti.
          Kauko pysähtyi, kiersi katseellaan ympäristönsä. Tytön posket olivat punaiset ja kiharat änkesivät ulos pipon alta.
          ”Kyllä”, Kauko sanoi hiljaa.
          ”Mitä kyllä?”
          ”Pelottaa”, Kauko miltein kuiskasi.
          Tytön katse lävisti hänet. Kauko yritti tasata hengitystään. Sitten pieni pipopäinen likka tarrasi häntä vyötärön ympäriltä kiinni ja halasi häntä kunnolla puristaen.
          Kaukoa ei ollut kukaan pitkiin aikoihin halannut. Tai edes koskettanut.

Lue osa 3 tästä linkistä

Kommentit

  1. Oot kyllä todella taitaa kirjoittamaan ja tarina vei kyllä mennessään! Jatka ehdottomasti, susta on vaikka mihin ♥

    http://emmikristiinan.blogspot.fi/

    VastaaPoista

Lähetä kommentti